Urbaani periferia

Sanat aluepolitiikka ja periferia tuovat mieleen pohjoisen korpimaan: jänkhää, metsää, jokunen villipeto jolkottelee hakkuuaukioita vältellen. Säkkipimeään marrasaamuun herännyt kansa noutaa vaaleapaahtoista kahvia L:n muotoisen palvelutiskin päästä, kannun alla on pieniä kolikoita.

Ja totta onkin että suomalaisen yhteiskunnan jatkuva rakenteellinen tuki mm. valtionosuuksien muodossa osoitetaan useammin jonnekin muualle kuin eteläiseen Suomeen. Kauniainen saa valtionosuuden tasausmaksua 9 € per asukas, Utsjoki 5952 €.

Tämä ei ole kuitenkaan suomalaisen aluekehityksen tarpeen koko kuva. Myös Kasvu-Suomessa erot ovat kunnasta toiseen valtaisia. Jo Uudellamaalla on samanlaisia katvealueita kuin pohjoisen erämailla – taantuvia kaupunkiseutuja ja paikkakuntia.

Mutta ne eroavat luonteeltaan niistä katvealueista, jotka järjestelmämme helposti tunnistaa. Forssaa ei auta turvetuotannon siirtymätuki. Etelä-Suomessa on lisäksi jopa kaupunkien sisällä huono-osaisuuden taskuja, joissa syrjäytyminen muuttuu ylisukupolviseksi, kehyskunnissa yhdyskuntarakenne hajoaa ja väliin jäävä maaseutu taantuu. Tarvittavat mittarit ja niistä seuraavat toimenpiteet ovat erilaisia. Mutta esimerkiksi vanheneva väestörakenne koskettaa niin Kainuuta kuin Karkkilaakin.

Ja juuri siksi että ”kaikki eivät voi asua Helsingissä”, täytyisi meidän pitää huolta myös Etelä-Suomen vähemmän urbaanien osien kehityksestä ja hyvinvoinnista. Miten niiden liikennejärjestelmää ja yhteiskuntarakennetta kehitetään kestävämpään ja houkuttelevampaan suuntaan? Mitkä ovat niiden uusia veto- ja pitovoimatekijöitä? Ja kuka ajaa niiden etuja? Jos Helsinki saa ajettua omat tärkeät hankkeensa aluekehityspotteihin – ehkä EU-tasollakin, miten vähemmän keskeiset kunnat pääsevät esille? Vai tarkoittaako ”aluekehittäminen” Suomessa pysyvästi vain Pähkinäsaaren rauhan rajan pohjoispuolista Suomea ja maaseutumaisia kuntia? Onko kasvavien seutujen sivuun jäävillä kaupungeilla itseasiassa jotain yhteistä omaa agendaa, joka eroaa selvän maaseutumaisista kunnista ja toisaalta myös 6-10 suurimman keskuskunnan kehityksestä?

Kuinka siis kehittää urbaania periferiaa? Varmaankin pitäisi aloittaa siitä että tutkitaan onko tämä ilmiö ylipäätään olemassa uniikkeine tarpeineen muuallakin kuin konsultin ja poliitikon kuvitelmissa – tutkitaan, tunnistetaan ja tunnustetaan että koko Etelä-Suomi ei kehity vain sillä että Helsinki ja suuret kaupungit kehittyvät. Jatkuvasti tulisi tietenkin pitää mielessä kestävyys, sillä nykytilan tekohengitys; yhteiskunnan rakentaminen pidemmän päälle kestämättömien rakenteiden varaan, ei ole lopulta kenenkään etu.

Kuka tätä kehittämistä tekisi? Erityisesti suurien kaupunkiseutujen kohdalla mielekkäin aluepoliittinen toimija on kaupunki. Helsinki, Turku ja Tampere osaavat itse valvoa etujaan. Kuntaliitolla jäseniä taas on joka puolella maata, erityisesti siellä oikean periferian puolella. Mutta nyt kun hyvinvointialueiden myötä myös maakuntaliittojen rooli on jos nyt ei valtaisasti muuttumassa, ainakin mahdollisen muutoksen tilassa, voisivatko maakunnat pohtia omaa rooliaan edunvalvojana? Se tietysti vaatisi myös keskuskunnilta ja keskuskuntien edustajilta, jotka maakuntaliittojen hallituksissa suurempaa valtaa käyttävät, ymmärrystä maakuntien tasapainoisesta kehittämisestä.

Urbaani periferia ansaitsisi laajempaa huomiota ja ajatuksia.

Hannu Oskala on paitsi vanhempi konsulttimme, myös haitaristi ja helsinkiläinen kaupunkiaktiivi – cityvihreä betoninhalailija, kuten hän itse määrittelee.