Hyvinvointialueet tulevat – mitä tapahtuu hoitoalan neuvotteluille?

Tehyn puheenjohtaja Millariikka Rytkönen oli kaksi vuotta sitten epäonnisin työmarkkinajohtaja aikoihin. Tehy oli rakentanut pitkään oman jäsenistönsä työtaisteluvalmiutta ja kaikki oli valmista sille, että kovat laitetaan piippuun työehtosopimusneuvottelussa. Sitten koronapandemia tylsytti hoitajien lakkoaseen. Julkinen tuki hoitajien vaatimuksille olisi keväällä 2020 ollut heikkoa ja toiveet tuntuvista palkankorotuksista jäivät odottamaan parempia aikoja.

Nyt nähtyjen hoitajien työtaistelutoimien olisi siis oikeastaan pitänyt tapahtua jo kaksi vuotta sitten. Niitä on valmisteltu pitkään ja liittojen jäsenistö on voimakkaasti niiden takana. Kenttä on lojaali ja selvästi valmis pitkälle meneviin toimiin. Tätä valmiutta on rakennettu määrätietoisesti ja nyt sen varassa liittojen johto voi operoida varsin turvallisesti ja luottaa, että jäsenistö seisoo sen takana. Tätä poikkeuksellisen vahvaa tukea myös on käytetty. Osansa ovat saaneet niin työnantaja kuin poliittinen johtokin.

Jokainen työtaistelu kuitenkin päättyy joskus ja tätä kirjoitusta luettaessa sopimuksin on saattanut syntyä. Päivät kuitenkin tulevat peräkkäin eikä aikaakaan, kun seuraavan kerran ollaan taas neuvottelupöydässä. Tällä neuvottelukierroksella tehdään hoitoalan ratkaisuja ensimmäistä kertaa uusien hyvinvointialueiden maailmaan, mutta mikä muuttuu työmarkkinaneuvotteluissa, kun ne aloittavat toimintansa täydessä mitassa vuonna 2023?

Julkisen sektorin työmarkkinaneuvotteluissa ollaan, ja on aina oltu, hieman erikoisessa tilanteessa. Julkinen sektori rahoittaa palkat ja tässä mielessä poliitikko periaatteessa edustaa työnantajaa. Kansallisen tason poliitikot ovat kuitenkin – sinänsä hyvästä syystä –halunneet useimmiten pitää näppinsä irti itse neuvotteluista. Erityisen helppoa tämä on ollut kuntien ja kuntayhtymien järjestämien palveluiden kohdalla, koska niitä koskevat päätökset tehdään muualla eikä valtionosuuksien kautta toteutettu rahoitus tunnu aivan niin konkreettiselta kuin jos palkka pitäisi maksaa itse.

Hyvinvointialueet kuitenkin rahoitetaan ainakin alkuvaiheessa pääosin suoraan valtion kukkarosta ja niillä itsellään ei ole käytännön mahdollisuuksia reagoida palkkakustannusten kehitykseen rahoitusta rukkaamalla. Alueiden oman verotusoikeuden on kaavailtu alkavan vasta 2026 ja tätäkin voi syystä epäillä. Tästä seuraa, että valtio on entistä konkreettisemmin kiinni hoitoalan palkkojen neuvotteluissa.

Hyvinvointialueiden palkankorotusvara nousee seuraavilla kierroksilla väistämättä valtakunnanpolitiikan keskustelun aiheeksi. Vaikka valtion rahoitusta sellaisenaan ei palkankorotuksiin voikaan korvamerkitä, kiusaus luvata lisärahaa palkkoihin valtion budjetista kasvaa, mistä syntyy poliittisia konflikteja, joita emme tässä muodossa ole tottuneet suomalaisessa järjestelmässä näkemään. Samaan aikaan toisella kädellä halutaan pitää kiinni siitä, että hallitus tai eduskunta ei ole palkkaneuvottelujen osapuoli, koska se johtaisi muihin hankaluuksiin. Jos hyvinvointialueiden suoralla valtionrahoituksella haluttiin selkeyttää sote-rahoitusta, tämä tuskin ainakaan työmarkkinaneuvottelujen vinkkelistä katsottuna toteutuu.

TV-sarjassa The West Wing Yhdysvaltojen presidentiksi pyrkivä Arnie Vinick kysyy istuvalta presidentiltä, mitä tapahtui perustuslain mukaiselle valtion ja uskonnon erottamiselle. Presidentti vastasi, että valitettavasti Yhdysvaltojen perustajat eivät sanoneet mitään politiikan ja uskonnon erottamisesta. Kun sote-uudistuksen valtio rahoittaa hyvinvointialueita nykyistä suoremmin, saatamme päätyä hieman samankaltaiseen tilanteeseen. Vaikka valtio ei jatkossakaan puuttuisi työmarkkinaneuvotteluihin, kukaan ei ole sanonut mitään siitä, etteikö politiikka puuttuisi.

Tuomas Viskari on työmarkkinakysymyksiin ja hyvinvointivaltioon perehtynyt tutkija, joka valmistelee väitöskirjaansa korkeakoulutettujen työttömydestä.