Velkani, rakkaani

Takavuosina valtion budjetista keskusteltaessa puhuttiin myös ”vakaus- ja kasvusopimuksesta” ja ”alijäämä- ja velkasäännöksistä”. EU:n vakaus- ja kasvusopimuksessa, johon Suomi on edelleen sitoutunut, on nimittäin sovittu, että jäsenmaiden valtiontalouden alijäämä saa olla enintään 3 % ja velka enintään 60 % BKT:sta. Ylitykset johtavat erilaisiin menettelyihin.

Näiden EU-rajojen ylittäminen vaikutti mahdottomalta – kunnes ne sitten ylitettiin. Kansainväliset realiteetit (lähinnä pandemia ja Ukrainan sota), mutta myös kansalliset tilanteet ovat pakottaneet päättäjät venyttämään euroja, mikä ei tässä kohtaa tarkoita säästämistä. Koronalasku olisi toki tullut minkä tahansa vallassa olevan puolueen eteen, eikä minkään värinen hallitus olisi pystynyt estämään Ukrainan sotaa.

Suomen tilanne ei ehkä ole ihan niin huono kuin miltä se median perusteella vaikuttaa: alijäämämme itse asiassa laski viime vuonna alle EU:n rajan eli 2,6 %:iin ja julkista velkaakin oli ”vain” 65,8 %, millä pääsee keskikastiin EU:ssa. Samat kestävyysongelmat jylläävät siis muuallakin.

Täytyy muistaa, että valtionvelka on ennenkin käynyt korkealla kriisien yhteydessä ja näinhän homman pitäisikin kansantaloudellisesti toimia: kun talous sakkaa, julkinen valta tasoittaa. Haaste onkin siinä, että kriisien väliin ei nykyisin tahdo jäädä aikaa toipua ja parantaa taloutta ennen seuraavan tilanteen kaatumista päälle.

Henkilökohtaisessa taloudessa tällaisen tilanteen seuraukset olisivat selkeät. Politiikassa on toisin: nokittelu julkisen talouden kestävyydestä ja velanotosta tulee siis jatkumaan ensi kevään vaaleihin saakka. Oppositio jatkaa hallituksen höykyttämistä huolettomasta rahanmenosta, kun taas hallituksen edustajat asettelevat sanansa (ja rahansa) jonnekin äänestäjän ja EU:n velkasäännöstön väliin – ja vaalikampanjassa sitten muuallekin.

Suoranaisia ratkaisuja julkisen talouden tilanteeseen on vaikea esittää, koska julkisten menojen vähentäminen harvemmin saa äänestäjiä liikkeelle. Sen sijaan puhutaan ”kasvun edellytyksistä” ja ”taloudellisesta toimeliaisuudesta”: jos BKT nousee, lainan suhteellinen osuus laskee, vaikka sitä olisi yhtä paljon kuin ennenkin. Tosin täällä Euroopan perällä voi olla aikamoista toiveunta povata taloudellista kasvua tuleville vuosille.

Ehkä valtionvelka onkin uusi rakkautemme: kaiken se kestää, kaiken se kärsii, eikä se koskaan katoa. ”Vaikka minä puhuisin äänestäjien ja komission kielillä, mutta minulta puuttuisi valtionvelka, olisin vain humiseva budjettikirja tai helisevä euron symboli.”

Susanna Korpivaara

Kirjoittaja on vaikuttajaviestintään erikoistuneen konsulttitoimiston toimitusjohtaja ja veronmaksaja.