Valta, vastuu, kunnat ja valtio – miksi kaikki haluavat ajatella tärkeitä asioita?

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu laajasti jaetulle ajatukselle yhteisvastuusta. Nyt vellovasta kovasta hallitus-oppositio -retoriikasta huolimatta kaikki puolueet oikeistosta laitavasemmistoon haluavat säilyttää Suomessa laajat julkiset palvelut, pitää huolta heikommista ja tukea yhteisömme jäseniä jos onni kohtelee kaltoin ja toisaalta tasata lähtökohtia.

Suomessa julkinen valta on hajautettua. Rankasti yksinkertaistettuna ministeriöt säätävät lait, joita sitten valtiotasolla toimeenpanevat virastot ja kuntatasolla kunnat. Työnjako näyttää ulospäin melko selvältä, subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate toteutuu pääosin hyvin: kuntatasolla päätetään arjen asioista, valtio huseeraa isompien teemojen kimpussa.

Mutta erityisesti kun asiat ovat erityisen tärkeitä, niin sekä poliittiset päättäjät että viranomaiset haluavat säätää niitä sekä kunta- että valtiotasolla. Mielenkiintoinen  keskustelu liittyy tällä hetkellä asumiseen ja lähiöihin.

YLE julkaisi 4.10.2023 kyselyn tulokset, jonka mukaan "osa kansanedustajista ei halua valtion tiukentavan otettaan lähiöiden eriytymisestä ja huono-osaisuuden kasautumisesta". Taustalla on  ajankohtainen keskustelu Ruotsin jengi-ilmiön lähtökohdista ja siitä, miten sama kehitys on mahdollisesti käynnissä myös meillä Suomessa. Keskeinen työkalu on asuntopolitiikka – miten julkista valtaa käytetään.

Asumista tuetaan Suomessa monilla eri tavoin: suoraa tukea asumiseen tarjotaan asumistuen ja toimeentulotuella tarveharkintaisesti sekä erityisryhmille investointiavustuksia, tarjontaa tuetaan puolestaan valtiontakauksilla. Lisäksi verotuet ovat merkittäviä, vaikka asuntolainojen korkovähennysoikeudesta onkin päästy eroon. Myös kotitalousvähennyksen noin puolen miljardin verotuesta suurin osa kohdistuu omistusasujien korjausrakentamiseen. Oman asunnon myyntivoiton verovapaus onkin sitten jo noin puolentoista miljardin veropotti – joka summana lähenee jo asumistuen määrää. Kaikkein mittavin tuki on laskennallisen asuntotulon verovapaus – kieltämättä yleisen oikeustajun vastainen verotuskohde vaikka teknisesti verotettavissa ja tasapuolistaisi eri asumismuotojen kohtelua.

Mutta tässä ei ole vielä kaikki asumiseen liittyvä julkinen tuki. Erityisesti Helsinki harjoittaa omaa asuntopolitiikkaansa valtiollisen asuntopolitiikan lisäksi, HITAS-järjestelmä haasteineen  paraatiesimerkkinä. Ja tämäkin on ymmärrettävää – asuminen ja asumisen hinta ovat tärkeitä asioita. Ja tietysti silloin sekä kunta- että valtiotasolla halutaan tehdä toimenpiteitä siihen liittyen.

Mutta olisi silti syytä sekä kunnan että valtion pohtia mikä on juuri niiden rooli kokonaisuudessa. Onko tarpeen että valtio tukee sekä yksilöitä että asuntotuottajia? Onko valtiollinen ARA-järjestelmä itseasiassa yksi huono-osaisuuden keskittymien synnyn syy? Miltä näyttäisi vuokra-asuntomarkkina, jossa vuokra-asuntoyhtiöitä ei erikseen rakennettaisi? Ruotsin lähiöhaasteet kun syntyivät nimenomaan suurten julkisten vuokra-asuntokeskittymien yhteydessä.

Entä missä kuntien toimenpiteet menevät ristiin valtion kanssa? Ja, jos alueiden eriarvoistumisesta puhutaan, niin olisiko parempi että valtio tosiaan pitäytyisi erossa luontevasti kuntien päätösvallassa olevista asioista ja antaisi kuntien taklata haasteita – vai onko asuntopolitiikka edes paras keino lähiöiden kehittämiseen vai olisiko esimerkiksi kasvatukseen ja koulutukseen satsaamalla saatavissa suorempia tuloksia? Kumpi lähestymistapa toteuttaisi paremmin läheisyysperiaatetta?

Poliittisen järjestelmämme pitäisi kyetä käymään paremmin keskustelua missä päätösvalta ja vastuu ovat ja missä rajan tulisi kulkea. Tukeeko nykyinen lainsäädäntömme asioiden luontevinta hoitamista, jossa myös markkinoiden luonnollinen dynamiikka ja voima, valta ja vastuu toimisivat yhteisesti hyväksi koettujen tavoitteiden suuntaisesti? Painovoimaa vastaan kun on pidemmän päälle raskasta taistella.

Oma lukunsa on sitten tietysti vielä julkinen keskustelu. Ymmärrän että kansanedustajalle on vaikeaa vastata toimittajan tai somen kysymykseen että "tämä kuuluu kunnan päätösvaltaan", etenkin jos kansanedustaja istuu valtuustossakin. Ja sama toisinpäin valtuutetulle. Mutta poliittisen päätöksenteon laatua näiden rajojen hahmottelu voisi parantaa. Aloittaa voisi vaikka siitä että etsittäisiin toimivia yhteistyön tapoja, jotka ylittävät tuota hallintorajaa. Jaettaisiin panostukset, riskit ja lopulta hyödyt.

Hannu Oskala työskentelee Rud Pedersenillä vanhempana konsulttina.