Mitä työmarkkinakonkelon jälkeen?

Suomen tavaravienti seisoo näillä näkymin seuraavat kaksi viikkoa poliittisen lakon vuoksi. Taustalla ovat hallituksen eteenpäin viemät lakiesitykset, joilla rajataan lakko-oikeutta, vahvistetaan paikallista sopimista ohi liittoihin tukeutuvien luottamushenkilöiden, pyritään rajoittamaan palkankorotuksia erityisesti julkisilla aloilla työskentelevien osalta sekä tekemään muutoksia erityisesti työttömyysturvaan. Liitoilla ja hallituksella on eri näkemys siitä, missä ja millä tavoin poliittisista linjauksista neuvotellaan ja lopputuloksena satamat seisovat.

Syyt tilanteeseen ovat periaatteellisia, historiallisia, kokemuksiin ja jopa tunteisiin perustuvia, faktoihin, mutta myös niiden valikoivaan luentaan perustuvia. Niiden tausta on kuitenkin ennen kaikkea Suomen talouden heikossa kehityksessä ja eriävissä näkemyksissä siitä, mikä on tämän ilmiön syy ja miten ongelmaa voitaisiin parhaiten korjata.

Hallitus (ja työnantajat) perustelee uudistuksia ennen muuta Suomen investointi-ilmapiirin parantamisella ja työllisyydellä. Hallituksen mukaan joustavuuden lisääminen paikallisesti vähentää riskiä palkata henkilöstöä, lakko-oikeuden rajaaminen pienentää investoinnin tekemisen riskiä ja palkkamalli rajoittaa julkisen sektorin kustannusten kasvua.

Toisesta näkökulmasta kysymys on tulonjako- ja valtapolitiikasta. Liittojen vaikutusvallan vähentämisen ja leikkausten pelätään tarkoittavan huonompia palkkoja, turvattomampia työsuhteita ja sitä kautta pienenevää kotimaista kysyntää. Lakkojen rajaamisen taas katsotaan olevan pelkkä valtapoliittinen toimi, koska niille ei ole laskettu mitään myönteistä työllisyysarviota eikä maassa ollut poliittisia lakkoja käytännössä lainkaan - ennen kuin niitä alettiin kieltää.

Hallitus voi viedä ehdotuksensa sellaisenaan läpi, mikäli katsoo sen niin tärkeäksi tai kannattavaksi, että lakot ja vastakkainasettelu kannattaa ottaa vastaan. Mutta mitä tästä seuraa?

Ainakin paradigma muuttuu. Sopimisesta ei ole lakia, vaan se on ollut maan tapa ja kulttuuri. Nyt työmarkkinajärjestöt siirretään samaan asemaan kuin mikä tahansa kansalaisjärjestö, joka voi lausua ja kommentoida, mutta jolla ei ole minkäänlaista etusijaa työmarkkina-asioista päätettäessä. Se, onko tämä hyvä vai huono asia, riippuu katsojasta.

Paradoksaalista on se, että jäänteeksi haukuttu ja elinkeinoelämän järjestöjen ja nokkamiesten toiveiden mukaisesti taakse jäänyt tupo-maailma itse asiassa toteutti monia niitä tavoitteita, joista hallitus nyt puhuu. Lakkojen määrä oli verrattain vähäinen ja vientialojen palkkakehitys määritteli vahvasti yleistä linjaa. Työmarkkina-asiat depolitisoituivat ja luokkapohjainen vastakkainasettelu väheni.

Vientimallin mukaisen palkkaratkaisun kirjaaminen lakiin on vaikeaa eikä takuita sen toimivuudesta ole. Sairaanhoitaja voisi edelleen saada ahtaajaa korkeamman palkankorotuksen, vain sovittelijan mahdollisuuksia voidaan rajata eikä sovittelijalta parempaa tarjousta ole toistaiseksi saanut ilman lakiakaan. Käytännössä laki tekee sovittelijasta tarpeettoman, pitkittää mahdollisia työtaisteluita ja aikaansaa akavalaisilta aloilta tutun tilanteen, jossa TES-palkka voi olla mikä on, mutta liitto antaa suosituksen, jonka alle ei kenenkään alalla työskentelevän suositella menevän töihin.

Mitä siis lopulta tapahtuu? Joustavuus varmasti lisääntyy, mutta niin lisääntyvät myös riidat ja tulkintaerot. Vaikka poliittiset lakot kiellettäisiin, työmarkkinakysymysten siirtyminen sopimusmaailmasta lainsäädäntömaailmaan siirtää ne politiikan keskiöön.

Se, onko tämä vakauttavaa tai yrityksille edullista verrattuna sopimisen maailmaan riippuu sitten poliittisista suhdanteista. Nykyinen eduskunnan enemmistö uudistaa rakenteita voimakkaasti työnantajien toiveiden mukaisiksi, jokin toinen voi vaihtaa suuntaa. Jotkut uudistukset voivat jumittua eduskuntaan ja politiikkaan kuten vaikka sote, kun taas eläkkeitä on uudistettu kolmikantaisesti suhteellisen onnistuneesti - ainakin soteen verrattuna.

Osalle työntekijöistä muutokset ovat todennäköisesti vähintään lyhyellä aikavälillä ikäviä. Mikäli luvatut taloudelliset vaikutukset kuitenkin toteutuisivat, voisivat he kuitenkin lämmitellä ajatuksella uusista työpaikoista ja investoinneista. Paikallisen sopimisen ei tarvitse laisinkaan tarkoittaa heikentyviä etuja ja parhaimmillaan se voisi tuoda jopa järjestäytymiseen aivan uutta merkitystä ja sisältöä, joka voisi tarkoittaa ammattiliittojen renessanssia työpaikoilla.

Politiikkakin saattaisi saada uusia sisältöjä. Perinteisesti asiat on ulkoistettu kaksikantaan eikä niihin ole politiikasta juuri puututtu tai aiheesta puhuttu. Tämä on toisaalta jättänyt tilaa muille aiheille. Nyt työelämäkysymykset tekevät paluun suoraan politiikan keskiöön ja kahvipöytien vaalikeskustelut saavat yhden arjen aiheen lisää.

Kirjoittaja on Rud Pedersenin hallituksen puheenjohtaja ja osakas