Hallitusneuvottelut: viikko 5

Taistele tai pakene
Viikonlopun dramaattiset käänteet siivottiin maanantaina maton alle ja neuvottelut ovat nyt jatkuneet normaalisti – jos tätä normaaliksi voi kutsua. Ihan putkeen ei kuitenkaan ole mennyt, vaan muutamakin hallitusneuvottelija on ilmoittanut jättävänsä neuvottelut (niiden lisäksi, jotka jo joutuivat palaamaan päivätöihinsä).

Hallitusohjelmaneuvottelut ovat neuvottelijoille äärimmäisen stressaava tilanne ja mitä vaikeampi tilanne, sen aktiivisempi sympaattinen hermosto on. Jos oikein huonosti käy, meissä laukeaa ns. taistele tai pakene -reaktio, jonka aikoinaan määritteli eräs
Walter Bradford Cannon. On siis hyvin luonnollista, että tekee mieli nousta pöydästä ja lähteä – varsinkin jos on jo aikansa taistellut.

Kun hallitustyöskentely sitten joskus saadaan aloitettua, lienee syytä korjata henkiset ruumiit ja yrittää saada ministereistä ja muusta porukasta aikaan jonkinlainen työyhteisö, jotta hallituksella olisi tulevaisuutta – mutta en kuitenkaan menisi niin pitkälle, että kokeilisin avokonttorityöskentelyä, sen tieteellinen näyttö on nimittäin ristiriistaista.

Lentokorkeus
Tulevan ohjelman strategisesta tasosta kysyttäessä hallituksenmuodostaja kutsui ohjelmaa ”hybridiohjelmaksi”: joissain kysymyksissä riittää, että ohjelmassa on päälinjaukset, kun taas joissain toisissa kirjausten pitää olla melko yksityiskohtaisia.

Kaupungilla kerrotaankin, että alustavasti sovitut maahanmuuttolinjaukset ovat hyvin yksityiskohtaisia. Todennäköisesti myös muista aiheista, joissa Säätytalolla on paljon erimielisyyksiä, joudutaan kirjaukset tekemään yksityiskohtaisesti. Tällaisella menettelyllä halutaan tietysti välttää riitelyä myöhemmissä vaiheissa, vaikka se sitookin kädet pitkäksi aikaa.

Lentokorkeuden valinta onkin johtajuuden suurimpia haasteita: liian ylhäältä ei näe mitä tapahtuu, kun taas liian lähellä työntekijöiltä menee se kuuluisa moti ja johtajan omat hommat jäävät tekemättä (eli ei näe milloin se seuraava vuori tulee eteen). Kannattaa siis vaihdella korkeutta tilanteen mukaan, aivan kuten Hersey ja Blanchard suosittelivat.

Pesuvesi-ilmiö
Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että rahan käytön lisääminen on helpompaa kuin sen vähentäminen. Eli kuten Kahneman ja Tversky sen jo prospektiteoriassaan meille kertoivat: summan menettäminen tuntuu kaksinkertaiselta saman summan saamiseen verrattuna.

Kun Säätytalolla nyt punakynä käy, päättäjät eivät myöskään välttämättä tiedä, mitä kaikkea he ruksivat. Valtion talousarvio on kirjoitettu hyvin ylätasolla, eikä siinä mainita jokaista Mosambikissa jaettua kouluvihkoa tai Nepalissa asennettua vesihanaa. Näin ollen on pakko kysellä ministeriöistä, mitä kaikkea momentilta rahoitetaankaan.

Kun liikutaan miljoonissa euroissa, on iso vaara, että leikataan sellaista, mistä ei ehkä haluttukaan luopua – eli lapsi menee pesuveden mukana. Lisäksi jokainen puolue kantaa huolta omista äänestäjistään: jos päätät tehdä tavalla, joka ei tule olemaan äänestäjien mieleen, on parempi ymmärtää se ennen päätöstä kuin vasta sen jälkeen.

Susanna Korpivaara

Kirjoittaja on Rud Pedersenin Suomen toimitusjohtaja, joka aikoo jättää name-droppailun tähän.