Energiapolitiikan muuttunut asema turvallisuuspolitiikassa osoittaa päätöksenteon vahvan reaktiivisuuden

Venäjän aloittama laajamittainen sota Ukrainassa on odotetusti asettanut merkittäviä energiapoliittisia hankkeita uuteen valoon Euroopassa ja Suomessa. Energiapolitiikan vahva suhde turvallisuuspolitiikkaan ei kuitenkaan ole mitään uutta ja se havainnollistaa laajemmin turvallisuuspoliittisen päätöksenteon vahvaa ominaispiirrettä – reaktiivisuutta.

Asiantuntijat ovat vuosia varoitelleet Euroopan energiariippuvuudesta Venäjän suhteen. Saksalaiset poliitikot vakuuttelivat pitkään Nord Stream 2:n olevan vain ja ainoastaan taloudellinen hanke. Samoin Suomessa Fennovoiman ydinvoimalahanketta pidettiin irrallisena Venäjän valtion strategisista intresseistä. Vasta kun Venäjä lisäsi sotilaallista painetta Ukrainassa alkoivat vastuussa olevat päättäjät laajemmin kyseenalaistamaan energiahankkeita ja tarkastelemaan niitä uudessa valossa. Helmikuun lopussa, kun Venäjä lopulta päätti aloittaa korkean intensiteetin sodan Ukrainassa, eurooppalaiset päättäjät myönsivät kyseen olevan muustakin kuin pelkästään energiataloudellisista hankkeista. Nordstream 2 -hanke on sittemmin kuopattu ja Pyhäjoen ydinvoimalahanke on poliittisessa vastatuulessa. Päättäjät Euroopassa ovat jatkuvasti reagoineet ympärillä oleviin tapahtumiin takapainotteisesti, eli reaktiivisesti.

Euroopassa ja Suomessa on nyt konkreettisin teoin reagoitu energiapolitiikan ja turvallisuuspolitiikan vahvaan kytkökseen. Päättäjien asennemuutos energiahankkeita kohtaan osoittaa kuitenkin laajemmin turvallisuuspolitiikan haastavat ominaispiirteet, joita ovat reaktiivisuus ja varautumisen vaikeus.

Klassinen dilemma

On varsin luonnollista, että kiristyneen turvallisuusuhan alla poliittiset päättäjät valitsevat usein pidättyväisyyden. Taustalla on idealistinen tavoitetila, jossa halutaan uskoa ihmisten hyvyyteen ja siihen, että lopulta järki voittaa – tilannetta ei haluta turhaan lähteä eskaloimaan.

Uhkaavasti käyttäytyvän autoritaarisen valtion todellisia motiiveja on haasteellista ennustaa. Kun diplomaattista ulospääsyä tavoitellaan rajallisen tiedon varassa, turvallisuuspoliittisesta päätöksenteosta tulee lähtökohtaisesti reaktiivista. Sotilaallinen varautuminen on puolustajan näkökulmasta lähtökohtaisesti haastavaa, koska yllättäminen on aina hyökkääjän käsissä. Eversti (evp.) Anders Gardberg kuvaa ansiokkaasti sotilaallisen yllätyksen olemusta vuonna 1997 julkaistussa artikkelissaan.

On myös ymmärrettävää, että yhteiskunnan kriittisten toimintojen ylläpitoa koskevien päätösten tekeminen kriisiaikojen varalle on poliittisesti epäedullista kun eletään rajallisessa budjettitaloudessa. Yleensä lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä päätöksiin liittyy taloudellisesti vahvoja negatiivisia vaikutuksia, sillä varautuminen maksaa ja vapaakauppa on kannattavaa. On kuitenkin päättäjien vastuulla ja myös heidän intresseissään tunnistaa tietyt riskitekijät ja mahdolliset skenaariot, jotka voivat lamaannuttaa huoltovarmuuden sekä vaarantaa kansallisen turvallisuuden.

Energiapolitiikka on vain yksi esimerkki turvallisuuspolitiikan reaktiivisuudesta. Keskustelu Nato-jäsenyydestä ja siihen liittyvästä optiosta on myös osa tätä turvallisuuspolitiikan ominaispiirrettä, jossa optio on jättänyt joustovaraa turvallisuusympäristön muutoksille. Jäsenyydestä on alettu vakavasti keskustelemaan laajemmin, mukaan lukien eduskunnassa, vasta nyt kun kriisi on äitynyt Euroopassa laajamittaiseksi sodaksi.

Turvallisuuspoliittiseen työkalupakkiin kuuluvat myös talouspakotteet, joiden asettaminen on itsessään luonteeltaan reaktiivista. Pakotteiden laajuutta ja ajoitusta kuitenkin kritisoidaan usein jälkikäteen liian kapeina ja hitaina – “enemmän pitäisi tehdä nopeammin” on ollut monen ajatus pakotteista Ukrainan sodan aikana. Pakotteiden asteittaista toimeenpanoa selittää osittain se, että samassa vaakakupissa painavat yhtäaikaisesti oman maan vakauspolitiikka, pakotteiden oikeasuhtaisuus ja toisaalta ylireagoinnin vaara. Kuten tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi, kovia päätöksiä tehdessä samalla harkitsevuuden tärkeys kasvaa. Mahdollisuudella kiristää talouspakotteita halutaan myös ylläpitää tietä ulospääsylle diplomatian keinoin. Pakotteiden uhkaa voisi siis kuvailla luonteeltaan proaktiivisena ja niiden käyttöä suunnitelmallisen reaktiivisena.

Strateginen ajattelu kunniaan

Turvallisuuspolitiikka on tasapainottelua päättäväisyyden ja maltillisuuden välillä. Varautumiseen kuuluvat siksi tasaisin väliajoin tarkasteltavat pitkän aikavälin strategiset linjaukset, ja hyvällä sotilaallisella varautumisella, johon Suomessa on panostettu, vähennetään reaktiivisuuden aiheuttamaa epävarmuutta.

Vihamielisen tahon on vaikeampi kyseenalaistaa ja altistaa provokaatiolle sellaisia turvallisuuspoliittisia linjauksia, jotka pohjautuvat pidemmän aikavälin strategiaan kuin toimia, joista ei olla aiemmin viestitty johdonmukaisesti ulospäin.

Ukrainan sodasta varmaankin opitaan, että proaktiivisempi turvallisuuspolitiikka olisi voinut olla paikallaan, Suomessa esimerkiksi Nato-jäsenyyden valmistelun ja Euroopassa energiapolitiikan suhteen. Kyse ei ole suoraan jäsenyydestä taikka siitä, tehdäänkö kauppaa Venäjän kanssa vaan siitä, mahdollistavatko ennalta valitut ratkaisut nopean suunnanmuutoksen tarpeen tullen. Kyse on siis siitä, voidaanko Nato-jäsenyyttä hakea onnistuneesti kun tilanne sitä vaatii tai saadaanko tarvittaessa Suomessa ja Euroopassa energiaa joko muualta tuotuna tai omavaraisesti tuotettuna.

Huoltovarmuuden tärkeyteen herättiin erityisesti koronapandemian aikana. Strategisemman otteen huoltovarmuuteen on Suomessa todettu olevan tarpeen ja hallitus valmistelee parhaillaan huoltovarmuusselontekoa, joka myös keskittyy energiakysymyksiin. Energian saanti ja sähköverkkojen toimintavarmuus ovat huoltovarmuuden kannalta aivan keskeisiä asioita. Euroopan energiariippuvuus Venäjästä tekee energiasta tärkeän turvallisuuspoliittisen kysymyksen. Viime aikoina muun muassa Suomen pääministeri Sanna Marin on pitänyt erittäin tärkeänä venäläisen energian tuonnin lopettamista, ympäristö- ja ilmastoministeri Emma Kari on todennut tarpeen kiihdyttää vihreää siirtymää myös turvallisuuspoliittisista syistä, ja EU-komissiolta on tullut uusi suunnitelma energiariippuvuuden katkaisemiseksi Venäjästä. Varautuminen tässä asiassa on Euroopassa ollut aiemmin hidasta, mutta ratkaisuja on ehdotettu monesta suunnasta, ja nykyinen kehityskulku voi myös vauhdittaa vihreää siirtymää.

Turvallisuuspolitiikan selkärangalla on hinta

Suomen ja EU:n NordStream 2 -kanta mittasi turvallisuuspoliittista selkärankaa ja se osoittautui lopulta löytyvän. Ukrainan tilanteen takia keskustelu energiapolitiikan asemasta turvallisuuspolitiikassa on myös pysyvästi muuttunut.

Euroopassa on lopulta hyväksytty, että moraalisesti oikeilla valinnoilla saa olla kova taloudellinen hinta. Reaktiivisuutta selittääkin se, että kansan mielipiteellä vaikuttaisi olevan ajateltua merkittävämpi ohjaava vaikutus poliittisiin päättäjiin myös turvallisuuspolitiikassa. Ratkaiseva vastustus venäläisiä energiahankkeita kohtaan tuli julkisen paineen kautta. Näyttäisi myös siltä, että kannatus Nato-jäsenyydelle Suomessa ja Ruotsissa syntyi ensiksi kansan keskuudessa. Vapaassa demokratiassa onkin varsin luonnollista, että kansa lisää painetta päättäjille, jos päättäjät itse valitsevat odottavan kannan. Reaktiivisuuden osasyy on siis myös se, että päättäjät ovat varovaisia ottamaan poliittista riskejä ja tekemään mahdollisesti vääriä päätöksiä proaktiivisesti.

Mitä tästä opimme

Venäjäkin viisastuu Ukrainan sodasta ja tulee muokkaamaan omaa toimintaansa. Ellei tämä kuitenkaan tapahdu suoraan Ukrainan kriisin jatkumona, uusiakin konflikteja syntyy varmasti. Tulevaisuutta varten Suomen kannattaa ottaa opiksi Ukrainassa käydystä täysimittaisesta sodasta ja itänaapurimme käyttäytymisestä. Nyt Suomella on arvokas tilaisuus analysoida tapahtumia läheltä mutta sivusta, ja säätää varautumistaan opitun mukaan. Hanhikiven ydinvoimalahankkeen rakennusluvan todennäköinen epääminen on askel oikeaan suuntaan.

Koska myös kansa muovaa turvallisuuspoliittisia kantojaan vaalien välissä ja vaikuttaa päättäjien mielipiteisiin, olisi tärkeää käydä avoimempaa turvallisuuspoliittista keskustelua yhteiskunnassa ja arkipäiväistää se.Turvallisuuspoliittista keskustelua leimaa tietynlainen jargonia, eliittivetoisuus sekä arvoituksellinen kielenkäyttö. Samaan aikaan päättäjät vaativat kuitenkin hieman ristiriitaisesti kansalta selkeää kantaa koskien Nato-jäsenyyttä. Suomeen tarvittaisiinkin laajempaa keskustelua maan turvallisuuspoliittisesta suunnasta, jotta kantoja voitaisiin selkeämmin muodostaa myös puoluekentän sisällä ja siten puolueilla olisi vahvempi mandaatti ajaa päättäväisempää linjaa tilanteen tullen.

Vaikeat päätökset tulevat lopulta aina eteen, mutta ne ovat poliittisesti vielä vaikeampia, jos niitä viivästyttää ja jos niihin ei ole varautunut. Energiataloudellinen tappio voisi olla Euroopassa huomattavasti rajatumpi, jos päättäjät olisivat proaktiivisesti jakaneet riskiä ja painottaneet huoltovarmuutta strategisemmin. On kuitenkin hyödytöntä jälkiviisastella ja menneisyydestä pitäisi pikemminkin oppia ja keskittyä nykyhetken lähtökohtiin strategisten päätösten tekemiselle.

Nyt parhaan tiedon valossa tulisi tehdä sellaisia strategisia päätöksiä, jotka johdonmukaisesti tukevat maan resilienssiä ja puolustuskykyä. Tietty määrä reaktiivisuutta on erottamaton osa turvallisuuspolitiikkaa ja siksi se on hyväksyttävä. On tarkoituksenmukaisempaa keskittyä ehkäisemään päätösten tekemättömyyttä.

Kirjoittaja: Niklas Backlund
Editointi: Henri Jokinen, Juho Kotakallio
Kielenhuolto: Sannimari Veini

Artikkeli on julkaistu alunperin The Ulkopolitist.fi -sivustolla